Ylispaita - rannekkeen nirkkoreunaa

Nyt on kansallispukuprojektissa siirrytty seuraavaan vaatekappaleeseen. Luulimme jo liivin olevan ihan valmis, mutta kävikin ilmi, erään sattumalta löytyneen kuvan perusteella, että näin olekaan. Meillä oli kummallakin liivin läppäkörtit kiinnitetty taakse niin, että takakappaleen pyöreät läpät ovat päällä. Löytämämme kuvan perusteella läppien pitäisi olla alla ja etukappaleiden läppien päällä.... Voi apua. Pitää siis vielä kerran psyykata itsensä liivi-moodiin ja tarttua hirveä sarvista: puristaa itsestä vimma viimeistelyyn, vaikka ajatukset ovat jo seuraavassa vaatekappaleessa... Kuulostaa pieneltä yksityiskohdalta, eikä yksityiskohtaan ulkopuolinen varmaan osaisi kiinnittää huomiota, mutta itseä tietysti häiritsee, kun tietää, ettei sen pitäisi olla näin. Ja kyllä se oikea lopputulos on siistimmän näköinen. Liivi kuitenkin tällä hetkellä on vaatekaapissa puun päällä, saa nähdä mikä on se päivä, kun kaivan sen sieltä esiin ja teen työn loppuun. Virallinen deadline taitaa olla joskus huhtikuussa, jolloin on kansalaisopiston kevätnäyttely ja tekeleet pitäisi kiikuttaa sinne näytille. Sinne ei kehtaa keskeneräistä viedä!

Mutta nyt olemme siis siirtyneet väsäämään ylispaitaa - paitaa, jota käytetään liivin alla. Se on lyhyt, melko suoralinjainen paita, missä huomio kiinnittyy runsaisiin pussihihoihin ja hihojen suita koristavaan nirkkoreunaan. Paidan ompelu aloitettiin nimenomaan tästä nirkkoreunasta.

Ensin kankaanpalasta irroitettiin viisi lankaa.
 

Sitten "vapaaksi" jääneitä lankoja alettiin ommella yhteen. Ensin toinen reuna: neljän langan ympäri ja yhteen.

Sitten toinen reuna: samojen neljän langan ympäri ja yhteen. Kankaaseen muodostuu pylväskuvio. Tämä taisi olla sitä reikäommelta, jos en ihan väärin ymmärtänyt.

Pylväiden alapuolelle kirjailtiin pienillä pistoilla siksak-kuvio.

Ami mittailee siksakin muotoa, kuvion kärjet sivusuunnassa 0,8cm päässä toisistaan ja pystysuunnassa 0,6cm etäisyydellä toisistaan.

Tästä se lähtee!

Kirjokuviota ei aloitettu heti reunasta, vaan jätettiin tilaa napinlävelle, joka tehdään myöhemmin.

Siksakin valmistuttua taitettiin kangas kaksinkerroin niin, että pylväät "menivät puoliksi". Kangas kiinnitettiin ensin ompelemalla jokaisen nirkon (eli pylvään) välistä. Tämän jälkeen ommeltiin vielä jälkipistoin sekä siksakin ylä- että alapuolelta.

Tässä se olisi, valmis nirkkoreuna. Ja kaikki nämä vaiheet tehtiin tietysti kahteen kertaan, kun hihoja on kaksi! Olen tyytyväinen lopputulokseen ja tätä oli tosi kiva tehdä. Silti en voinut välttyä ajattelemasta, että MIKSI tämän(kin) pitää olla niin vaikeaksi tehty. Siis tämä sentin mittainen yksityiskohta, valkoisella langalla valkoiselle kankaalle ommeltu, vei tolkuttoman määrän työtunteja ja lopputulos ei ole mitenkään erityisen vaikuttava. Tarkoitan, että lopputuloksesta ei näe eikä pysty päättelemään, kuinka monia eri vaiheita työ sisälsi ja kuinka paljon tunteja pieneen värkkäämiseen kului. Ehkä olen nyky-yhteiskunnan tehokkuusajattelun aivopesemä, kun päässäni syntyy ajatus, että "mitä enemmän näen vaivaa, sitä vaikuttavampi pitäisi olla lopputulos". Kansallispukua ommellessa voisi heittää hyvästit näille ajatuksille. Parasta olisi, jos kykenisi heittäytymään kokonaan eri vuosisadalle ja lakata kyselemästä "miksi?". Varmaankaan kansanpukujen ompelijat, sen ajan naiset, eivät olleet tietoisia siitä, että aika on arvokasta ja kulutetulle ajalle pitää saada vastinetta. Uskon, että heidän työnsä onnistumiselle ja lopputuloksen arvostukselle löytyi jotkut ihan toiset kriteerit.